Emme välittäneet ajaa aivan etelä-Malesiaan ja Singaporeen saakka, vaan Kuantanin kaupungin nähtyämme käännyimme kohti länsirrannikkoa ja Malakkaa.

Eipä ollut enää kaunista rantaa eikä muutenkaan mitään muuta kuin viidakkoa tai palmuviljelystä

Viidakkoa raivattiin, uutta palmuöljyviljelystä oli satoja kilometriä moneen suuntaan, silmänkantamattomiin.

Vähän väliä ohitimme rekkoja, joilla oli  suuria viidakon jättiläispuita kuormanaan .

Syötäväkin oli välillä  ja aina se maistui hyvältä pienessäkin paikassa. Malesialainen keittiö on jotain, jota kenties tulen kaipaamaan kun olen taas sieltä poissa.

Vaikka en viidakkojen ja  puiden katselemiseen kai koskaan kyllästykään, oli silti taas tuntikausien ajon jälkeen mukava saapua ns. kulttuurikaupunkiin, Malakkaan. Valitettavasti saavuimme kaupunkiin vain niin myöhään illalla, että suuret nähtävyyksien katselemiset oli jätettävä. Hotellia etsiessämme oli vielä sen verran valoisaa, että hyvä yleiskuva tuli saatua tällä kertaa muustakin kuin vain siitä historiallisesta osasta, jonka jo pariin kertaan olen nähnytkin. Näkemästäni pidin paljon ja tahtomattani vertasin Malakkaa Penangiin, joilla molemmilla on suuri historiallinen merkitys Malesiassa ja kuuluvat Unescon kulttuuriperintöihin.

 

Malakka perustettiin jo vuonna 1396. Perustajana oli nuori Hindu prinssi, joka pakeni Sumatralta  indonesialaisen muslimiprinsessansa kanssa, jonka vaikutuksesta prinssikin kääntyi muslimiksi, kuin myöhemmin koko Malakan valtakunta. Hänen aikanaan Malakka eli kultaista aikaansa, sillä siitä kehittyi  tärkeä kauppakeskus ja satama  kiinanlaisille, intialiaisille kuten myös eurooppalaisille kauppiaille.

Malakka on kokenut kaikki kolonialisminkin taistelut ja vaihdokset niin portugalilaisten, hollantilaisten ja englantilaisten, kuten myös toisen maailmansodan ajat ja tästä syystä malakailaiset itse katsovat olevansa portti itään ja länteen. He ovat omaksuneet, kuten Penankin, monenlaisi kulttuureja ja sekoittaneet niitä keskenään. Se ns. Peranakan kulttuuri.

 

Perhentian Kociikin  rennon lepopäivän jälkeen oli hyvä taas mennä kohti uusia näkemisiä ja niihin kuului ehdottomasti etsiä niitä perinteisten laivojen tekijöitä. Olin Sulawesi saarilla nähnyt todellisia mestareita ja vanhojen traditioiden jatkajia, miehiä, jotka naputtelivat isiltä opittua tietoa ja taitoa eteenpäin sovelluttaen ne nykyajan vaatimuksiin moottoreineen ja tämän päivän  tarpeellisine vempaimineen.

Ajoimme pitkin kaunista Benarikin rantatietä. Valkeaa hiekkaa riitti silmänkantamattomiin eikä yhtään turistia eikä krääsäkojua heitä varten.(Mehän emme tietenkään olleet turisteja...köh...vain matkailijoita.) Kaikki luonnon alkuperäinen kauneus koskemattomana vain sille joka siitä osasi nauttia.

 Edellämme ajoi auto. Seurasimme sitä, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Jonkin ajan kuluttua tie muuttui vain pyörien jäljiksi.

 Nyt ajettiin keskellä entistä kookospalmumetsää, joiden palmuihin oli aikoinaan hakattu askelmat helpottamaan kookospähkinöiden hakua. Vaikka palmut olivat vanhoja ja maisema hylätyn tuntuista, ympärillämme laidunsivat laihat lehmät laihaa ruohoa syöden, mikä tarkoitti, että asutusta oli jossain.

Sitten näimme sen, laivanrakentajan asumuksen. Sen pihalla kiilteli pari keskentekoista pientä moottorivenettä. Siis hän oli luopunut vanhoista taidoistaan ja siirtynyt ehkä helpompaan nykyaikaan. Emme pysähtyneet emmekä kääntyneet takaisin vaan jatkoimme matkaa sen toisen auton perässä, sillä maisema oli todella kiehtovaa. Halusimme nähdä mihin nämä autonjäljet lopulta johtaisivat.

Tulimme joen rantaan," havupuu"metsään, jossa oli aivan uskomaton havun tuoksu ja kymmeniä autoja. Edellämme ajaneesta autosta purkautui naisia ja lapsia ja ympärillemme alkoi se tavallinen lasten näytelmä: ota kuva, ota kuva! . Helen sai tietää, että oltiin keskellä jotain kouluretkeä.

-

Seurasimme temmellystä vähän aikaa ja sitten käännyimme. Jossakin piti olla tietojemme mukaan todellinen laivantekijöiden kylä ja sen halusimme vielä löytää.

Se löytyi aivan Kota Terangganun kaupungin kupeesta, Pulan Duyun Pasarin pieneltä kadulta.

.

Jo postiluukut kertoivat missä oltiin ja mitä täällä tehtiin.

Siellä kahdella telakalla kilkuteltiin ahkerasti ruskeasta malesialaisesta puusta, kuulemma maailman vahvimmasta puusta vajaan sandantuhannen euron arvoisia aluksia. Kahden miehen työskentelyyn menee sellaisen tekemisessä noin vuosi, kaksi, tahdista riippuen.

Ajatus meni taas pakosta Indonesian Sulawesi saaren laivantekijöihin. Siellä oli käydessäni pitkä ranta täynnä kymmeniä tekeillä olevia laivoja. Varmaan Indonesian laivatarve on suurempikin. Hehän ovat sitä varsinaista merenkävijä kansaa jo aikojen alusta saakka kaikkine 17.000 saarineen. Heidän kannatti rakentaa aluksiaan ilman tilaustakin, sillä aina oli kysyntää. Pulan Duyun Pasarissa sanottiin tehtävän vain tilauksesta ja ostajat olivat yleensä kotimaisia, kun Sulawesin laivanrakentajat kertoivat myyvänsä niitä ympäri maailmaa. Pitäisiköhän tilata yksi Kaavinjärven mökkirantaan. ...Laituria olisi vaan sitten vähän suurennettava. Sillä olisi mukava seilailla sitten vaikka Kaaville K-kauppaan. Mutta eipä naureta,tiedän Siilinjärvellä parikin "isomman" laivan omistajaa, joilla on käyttöä laivoillensa.

Pulan Duyun Pasarin laivojen jälkeen katsoimme Kota Terangganun kaupunkia. Se on todennäköisesti Malesian islamistisin kaupunki. Se näytti voivan hyvin. Vaikka koko alueella maatalaous ja kalastus ovat yhä pääelinkeinoja, on alueelta vuonna 1974 löydetty öljy ja kaasu saanut varsinkin itse Kota Terangganun kaupungin rikastumaan ja kukoistamaan.

 

Upeita moskeijoita riitti. Kiinalaisia ei näkynyt laikaan, he todennäköisesti olivat kaikki omissa oloissaan China Townissa, joka täälläkin tietysti oli.

Kuala Terengganu oli islaminuskoisten kaupunki, jossa naiset todella tuntuivat noudattavan huntuvelvollisuuttaan.

Mutta mikään ei estänyt ihmisiä hymyilemästä ystävällisesti kahdelle kiinalaiselle ja heidän muunmaalaiselle matkaseuralleen. Ihmisten lämpö ja ystävällisyys, joka on ominaista koko maassa, koko Aasiassa, heitti taakseen kaikki uskonnollisuuden tai erilaisuuden  rajat.

Siitä alueen hyvinvoinnista kuitenkin saimme myös toisenlaista palautetta.  Näennäinen öljy- ja kaasuesiintymistä koituva rikkaus ei kohdannut kaikkia. Tavallinen pulliainen ei hyödy noista muuten kuin saamalla vuosittain lahjana noin 30-100 euron avun lapsiluvun mukaan.  Toivon mukaan tulevaisuus on täällä joskus  noille "tavallisillekin" parempi.

Siellä täällä näkyi Kuala Terengganun sulttaanin ja hänen nuoren vaimonsa kuvia.

Suuntasimme tietenkin pieneen yhden lyhyen kadunpätkän mittaiseen China Towniin. Nauroimme, että Helenillä ja Gohlla oli jo vieroitusoireita heimolaisistaan muutaman päivän eristäytyneisyyden jälkeen.

Katsoimme myös hyvin hoidetun joenrannan valkeine siltoineen ja monivärisine muovipuineen siinä China Townin vierellä. Seurasimme hetken kaupungin nukkuvaa iltapäivämenoa ja päätimme, että tämä kaupunki on nyt nähty. Oli päästävä eteenpäin taas.

Ajoimme taas rantatietä kohti etelää, kohti Kuantanin kaupunkia, josta olimme päättäneet halkaista maiseman ja ajaaa takaisin länsirannikolle, Malakkaan.

Sitä ennen oli vielä pitkä ja edelleen kaunis rantatie ilman turismia. Jossakin pysähdyimme ja juttelimme ihmisten kanssa. Kuulimme rantatonttien hinnoista ja siitä, ettei niitä kuitenkaan myydä kellekään muulle kuin Malesian alkuperäsiväestölle, malaijeille. Ei siis myöskään maassa vuosisatoja asuneille kiinalaisille tai intialaisille, joilla kuitenkin on kansalaisuus, muttei kaikkia kansalaisoikeuksia. - No jaa, silti maan politiikka aina mainostaa Malesiaa yhden kansan tasavertaisena maana. Helen sanoi, että jos rantatontit joutuisivat kiinalaisten käsiin, jotka tuntevat kaikki kaupanteon salat ja konstit, olisivat nämä upeat rannat pian  kukoistavia keitaita, sen sijaan, että nyt talopahat kyyristelivät kallellaan hoitamattomilla  rannoilla. Ehkäpä siinä onkin se syy. Idylli halutaan säilyttää.

Pysähdyimme kuulemamme mukaan rantitein parhaassa kalapaikassa Batu Rakitissa ja juuri kaartaessamme ravintolan pihaan näimme kun kaksi leikkivää kissanpoikaa ryntäsi tielle ja toinen niistä jäi jonkun ohipyyhkäisevän auton alle. Auto ei ehtinyt ajoissa vaistää tai pysähtyä. Näin sisällä kauhistuneet lapsensilmät. Kissä pyöri hetken tiellä, raahautui sieltä sitten verta vuotavana pysäköintipaikalle meidän automme alle, josta taas vähän ajan kuluttui hivuttautui pois...jonnekin piiloon kuolemaan.

Yöpaikan löysimme Danganin pikkukaupungista. Tuntui olevan ainoa hotelli.

 

 

 

Aamukuva Perhentian saarten suuntaan

Nämä matkustajan yöt ovat sitä mitä ovat, yleensä vähäunisia. Mikä lie herättänyt nytkin aamulla kello kolme. Mökkiäni vastapäätä häkissään asusteleva riikinkukko ainakin tuntui olevan syytön. Kai se raakkui illalla tarpeeksi.

Kolmen jälkeen nukkumayritykset olivat enemmän valvomista ja kuudelta olin jo ottanut sen kylmän suihkun, mikä ei todellakaan ole näissä maissa koskaan kylmää, päkannut ja pian olivat myös Helen ja Goh reippaina oven takana. Tarpeeksi nukuttu yö oli heillä(kin) takanaan.

Tarkoitus oli lähteä ensimmäisellä veneellä Perhentian saarelle, mutta vene oli ehtinyt juuri livahtaa, kun saavuimme rantaan. Ei näistä koskaan tiedä. Seuraava lähtisi vasta yhdeksältä ja se parituntinen vietettiin satamakahvilassa aamiaisella. Tällä kertaa ei ollut ketään ihanaa jolta kysellä reseptejä, ei myös mitään, mihin reseptiä olisi tarvinnut. Ainoa aamiaismahdollisuus koostui valkoisesta toastista ja paistetusta kananmunasta.

Satamaa...kalastajalaivoja

Puolen tunnin reippaan hytkytyksen jälkeen olimme Perhentian-saarten pienemmällä, Kecik-saarella, jossa Helen tiesei hotellin, mihin kannatti majoittua. Vene rantautuikin sopivasti hotellin rappusten eteen. Hotellialue oli aikamoisen laaja, koostui viidakkoon kätketyistä chaleista, joista saimme kaksi. Ei mitään näkymiä, mutta rappuset alas hotellin omaan rantaan, jossa terävät kuolleet korallit estivät ainakin minut yrittämästä edes kastautua. Vieläkin on Galapagos saarten koralleista jalassa arpi, jonka parantuminen kesti kuukausia. Valkoihoista nuorisoa sukelluspukuineen ja paikallisine oppaineen näkyi jossakin lähistöllä pulikoivan vedessä. Harjoittelijoita.  Eipä tainnut olla paljon ihmeellistä katsottavaa kuolleissa koralleissa.

Siinä rannalla pienellä kivinyppulällä oli yksinäinen apina sidottuna lyhyeen vaijeriin. Tuntui pahalta katsoa, kse yritti viihdyttää itseään löytämillään lehdillä ja tikuilla. Apina parka. Vangittu siihen vapaasta elämästään viihdyttämään turisteja.

Tässä viedään roskia johonkin. En huomannut kysyä, miten saaren roskanhoito oli järjestetty, pois niitä ainakin näkyi vietävän.

Ei juuri tehnyt mieli viipyä rannassa, vaan sillä välin kun Goh syventyi huoneessaan televisioon ja kirjaan, me lähdimme tutkimaan saarta. Se tarkoitti tosin vain että ylitimme kukkulan, jonka toisella puolella oli yksinkertaisesti saaren toinen puoli. Siellä oli menoa enemmän kuin meidän puolellamme (nuorisoa), sillä siellä majoitus tuntui olevan edullisempaa ja vaatimattomia mökkejä oli ranta täynnä.

Matka sen kukkulan yli oli sitäkin mielenkiintoisempi. Jokunen  malaijirakennus, paljon  kumipuita, viiltojja vyötäröllään ja monella juurella kannu, johon kautshukkia kerättiin.. Mielenkiintoinen kasvillisuus ja hyvin käveltävä polku.

Päivässä ei sinänsä ollut mitään merkittävää...Onkohan sitä tullut nähtyä jo liikaa tällaista? Olimme siis lojuneet rannalla, uimatta, syöneet hyvin, katselleet merta ja pahoitelleet apinan kohtaloa.

Iltapäivän vietin huoneeni terassilla. Silloin tällöin joku märkä nuori turisti taivalsi snorkkeleitaan kantaen terassini ohi. Suomeakin kuulin kerran. Maassa oli rauha ja hiljaisuus.

 Laituri, jolta Helen pulahti veteen noin miljoonan pienenpienen mustan, mutta auringon niihin osuessa hopeakylkisen kalan sekaan. Ne olivat valtavissa rykelmissä laiturin ja siihen kiinnitettyjen veneiden ympärillä. Mahtoivat löytää jotain syötävää. Ihmettelimme niiden kykyä väistää toisiaan siinä sekamelskassa. Kolareita ei näkynyt syntyvän eivätkä ne syöneet Heleniäkään.

Meistä ei  kukaan ollut surullinen, kun lähdimme tuolta Kuolleitten Korallien Saarelta. Perhentialta. Itse olen nähnyt noita ihmisten pilaamia saaria jo liikaa. Kaipa minäkin kuulun niihin pilaajiin itsekin, niin että pitäisi olla kenties ihan hiljaa.

Mietin mikä paratiisi tämäkin saari on mahtanut olla, ennen kuin me turistit tulimme ja siitä tehtiin yksi Malesian suisituimmista turistisaarista. Nyt sitä ympäröi valkeat kuolleet korallit, joiden seasta snorkkeli-intoiset nuoret yrittävät löytää elämyksiä.

Saaren ympäristössä on kalastuskilelto ja ja kalat tuodaan kauempaa. Saaren asukkaat siellä jossain kukkuloiden piiloissa pikku kylissään ovat pakotetut ajamaan kauas sallituille vesille hakemaan eläntonsa. Turistien on maksettava 5 ringgittiä "merenhoitomaksua". Vielä viime vuonna se oli ollut 30 ringgittiä. Ei niissä saaren vesissä ole enää mitään hoitamista. Korallit ovat kuolleet ja kalat kadonneet.

Ensin tappelin puoleen yöhön tietokoneeni kanssa ja kun sitten huokaisten sen kurjuutta (tai omaa osaamattomuuttani) nukahdin, heräsin kolmelta naapureiden ilonpitoon oveni takana. Ei auttanut, vaikka kävin yömekossani (säädyllisessä)  hyssyttelemässä. No, kello seitsemältä seisoivat  puolestaan Helen ja Goh kassit käsissään  kuudelta nukahtaneen oven takana.

"Nyt mennään torille".  Sain parikymmentä minuuttia aikaa suihkuun ja heräämiseen ja sitten mentiin. Mutta kas! Kaupunki nukkui vielä täysiään. Torikin.

Torirakennuksessa oli sentään yksi aivan ihastuttava aamiaispaikka, johon kuului myös ihastuttavaa henkilökuntaakin, varsinkin se yksi ihana mies, jonka kanssa Helen teki sillä lailla lähempää tuttavuutta, että pyysi reseptit joka erikoisuudesta mitä söimme sekä muutenkin neuvoja koko elämään itäpuolella elämiseen, jos sinne muuttaisi.

-

Mieheltä sujui taikinan vaivaaminenkin siten, että sai sekunneissa pienestä taikinakakkarasta puolen metrin mittaisen ja noin millin paksuisen levyn heittelemällä sitä ympäriinsä.

-

Hän myös kertoi, että torin virallinen avaamisaika oli vasta yhdeksältä. Silti haahuilimme siellä keskellä pakkauksiaan availevia torikauppiaita.

-

Ei se ollut vielä yhdeksältäkään auki, mutta sen verran kuitenkin, että Helen sai kaikenlaisia itärannikon ihanuuksia, syömisiä kotiin ja ystäville vietäviksi.

 

 

Minä ehdin antautua itärantalaisen batiikkimekon lumoihin, 23 ringgitiä, noin 6 euroa.  Tuleekohan sitäkään taas koskaan pidettyä...

-

Kota Bharun Kulttuurikeskus oli kiinni juuri tänään ja hetken kierreltyämme yleisnäkymää hakemassa päätimme jättää  kaupungin ja siirtyä ympäristöön, jossa tietojemme mukaan oli hyvinkin paljon katsomista. 

Lähteemme kertoivat kauniista rannoista, esimerkiksi "Intohimoisen rakkauden rannasta", jonka häveliäät muslimisedät olivat muuttaneet virallisesti "Loistavan kuun ranta".  Se jäi näkemättä sillä katsoimme mielenkiintoisemmaksi löytää sen rannan, jolta japanilaiset aloittivat hyökkäyksensä Malesiaa ja Singaporea vastaan joulukuussa 1941.

-Monen harharetken jälkeen se löytyi ja eräästä sen rannalla olevista taloista löysimme myös 84-vuotiaan Nawin. Hän oli ollut 14-vuotiaana todistamassa japanilaisten maihinnousua.

-Hän kertoi, että ennen japanilaisten hyökkäystä oli seudulla liikuskellut japanilainen ns.  liikemies. Myöhemmin oltiin yksimielisiä siitä, että hän oli tullut katsastamaan maanmiehilleen hyviä maihinnousupaikkoja.

Hänen lähdettyään oli vesillä siinä lähellä ollut japanilainen laiva, jonka englantilaisten apuun kutsumat intialaiset olivat upottaneet. Siihen aikaanhan englantilaiset isännöivät Malesiaa ja saivat/hakivat paljon apua Intiasta.

Japanilaisten tullessa oli Nawi perheineen paennut maan alle tehtyyn piilopaikkaan, jossa he olivat olleet monta päivää. Noustessaan vihdoin sieltä ja kohdatessaan japanilaisia nämä sanoivat, etteivät tekisi malaijeille mitään vaan heidän vihansa kohdistui britteihin ja heidän kätyreihinsä intialaisiin. Rannat olivat jatkuvasti täynnä ruumiita. Surmattuja ei haudattu vaan heitettiin mereen.

Japanilaiset tarvitsivat lentokentän. Ensin he olivat laskeutuneet riisipelloille, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kaikki lähiseutujen asukkaat pakotettiin rakentamaan uutta lentokenttää, sitä joka on edelleenkin käytössä.

Nawilla oli paljon kerrottavaa. Välillä mutusteltiin hedelmiä ja taas Nawi kertoi. Paikalla oli Nawin perhettä, lapsia ja lapsenlapsia. Vaimokin tuli jostain sarongissaan, mutta kun halusin ottaa hänestä kuvan, hän pakeni ja sanoi, että haluaa olla kuvassa uusi pusero päällään.

Rannalla, jolta pienehkö tsunami on vienyt riisipellot ja japanilaisten leiripaikan vasta vähän aikaa sitten, hän näyttää vielä merestä esiin törröttäviä teräs. ja sementtijäännöksiä, joihin simpukat ovat muuttaneet.

"Kun japanilaiset tulivat, englantilaiset karkasivat, kun japanilaiset lähtivät, englantilaiset taas palasivat", hän kertoo vähän naureskellen.

Japanilaiset valloittivat Malesian ja Singaporen melkein vastarinnatta muutamassa viikossa ja lähtivät vasta vuonna 1945. Maailmanhistoriaa.

Penangissa on mielenkiintoinen sotamuseo, joka kertoo omaa tarinaansa tältä ajalta.

-- 

Olin päättänyt hankkia jollekin niistä tulevista, uuden kodin seinistä sellaisen alkuperäisen, kuuluisan itä-malesialaisen leijan ja siksi oli löydettävä SE leijantekijä. Taas oli ajeltava pitkin rantoja ja rantakyliä, taisi siinä tulla huomaamatta nähtyä se entinen Intohimoisen rakkauden rantakin. Ainakin rauhallisia kalastajakylliä tuli tiellemme ja joidenkin onkijoiden kalarauhaa häiritsimme.

-

Löytyi Sapie bin Yusuf, leijamestari, ainutlaatuinen luokassaan, jonka jälkeen ei montaa osaavaa enää ole.

-

Hän on itseoppineena tehnyt leijoja 38 vuotta. Hänella on nykyään 20 jollain lailla kiinnostunutta oppilasta, mutta Sapie ei ole heihin tyytyväinen. Hei eivät ole hyviä, heillä ei ole kärsivällisyyttä. He alkavat valmistaa leijaa, mutta eivät saa sitä valmiiksi ja pyytävät Sapien lopettamaan työn.

Sapien työ onkin tarkkaa. Seuraamme hetken, kun hän leikkaa valkoiseen ohueen leijapaperiin taidokkaita kuvioita.

Sapien leijat ovat osaltaan koristeita, osa tehdään todellista käyttöä varten. Seudulla on vuosittain leijanlennätyskilpailut, joihin Sapien leijat osallistuvat.

Yleisimmät leijat ovat joko kissoja tai kuita. Minä ostan kuuleijan, jota Sapie on tehnyt yli viikon ja maksan siitä 50 euroa. Se on hinta, josta ei tingitä, eikä yritetäkään.

Olimme kuulleet, että jossain täällä olisi vielä sellainen vanhojen perinteisten laivojen tekijä, mutta kukaan ei tiedä mitään ja vähän kyllästyneenä ajelemaan palaamme  Isolle Tielle Seitsemän Laguunin kautta, upean muslimiresortin puistojen ja pihojen halki ja pääsemme Kuala Basutiin, Aziizin hotelliin merenrannalla. Tuuletin toimii huonosti ja hikoilen koko yön. Muurahaiset syövät keiton - ainakin osan - jonka Helen käy jostain hakemassa. Minä olen vain väsynyt ja nukahdan Balin opas nenälläni.

 

 

 

Tietoisena siitä, että Malesian aikani lähenee loppuaan, olin päättänyt vielä nähdä Malesian itäpuolenkin, joka minun täälläoloajankohdistani johtuen oli  jäänyt näkemättä. Sehän on aluetta, jonne mennään Suomen kesäaikaan, ja silloin minä olen paikanpäällä Suomen kesässä. Näin syksyllä alkavat idässä myrskyt ja sateet ja esim. monet Aasian kuuluisat turistisaaret sulkevat ovensa ja panevat lapun luukulle: Kiinni helmikuun loppuun saakka.

Koska Helen ja Gohkaan eivät olleet tutkineet kotimaansa Etelä-Kiinan meren laitoja, lähdimme yhdessä melkein viimeisillä minuuteilla ennen sateita.

Emme valitettavasti olleet sukeltajia emmekä oikein edes snorkkeliväkeä, siellähän niitä saaria noihin tarkoituksiin olisi ollut. Emme edes oikein ajatelleet saariakaan, ehkä yhdessä voisi käydä, jos siltä tuntui.

Ensin oli ylitettävä lautalla salmi Penangin ja mantereen välissä

-

Mantereen puolella oli hyvä moottoritie, jonka varrella peilasivat vetiset riisipellot aamuhämyyn piiloutuvaa taivasta vasten. Vielä raukeanaa näkyi aurinko repaleisten sumupilvienn takaa. 

Hyvinhoidetun moottoritien molemmilla puolilla oli oma suojattu karsinansa mopoille ja moottoripyörille ja niitähän riitti.

Aina silloin tällöin matkaa hiljennettiin sen verran, että Goh sai napsautettua rahastussiltojen väliin Tag-korttinsa, moottoritiemaksun,joilla hoidetaan teiden kunnossapito.

Teiden vierustalla eturivissä olivat ympäröivien maatilojen omistajat istuttaneet tuottoisaa teakkipuuta. Niiden takaa olil vanhat sademetsät kaadettu ja tilalle istutettu myös tällä hetkellä hyvinkin tuottoisia palmyöljypuita, valtavia plantaasejakin.

Malesian sademetsät Thaimaan rajalta Singaporeen ovat maailman vanhinta sademetsäaluetta. Tosin niistäkin on enää vain puolet jäljellä. Rannoilla ei sademetsiä enää ole vaan viidakot keskittyvät keskimaan alueille.  Rannat ovat nykyään asutusta, teollisuutta ja ns. edistystä.

Maisemat olivat vaurasta maaseutua. Pulskat lehmät ja lampaat  laidunsivat vihreällä nurmella. Hyvin hoidetut vihreät moskeijat kertoivat, että nyt oltiin enemmän muslimien asuinsijoilla. Penangissahan tottuu siihen, että siellä on sekaisin kirkot, hindutemppelit ja moskeijat.

-

Jossakin pienessä tienvarsiruokalassa  Kulingin alueella oli aamiaisen vuoro. Kolmen hengen annokset kylmän teen ja kuuman kahvin kanssa maksoi 6.40 ringgitiä, eli noin 2 euroa. Täällä ei ainakaan syömällä pääse köyhtymään.

Oltiin Balingin vuoristoisella tiellä. Baling on tullut kuuluisaksi kommunisteistaan, jotka taistelivat sisukkaasti japanilaisia vastaan, kun nämä valloittivat Malesian vuonna 1941.

Tie kiemuteli vuoristossa aivan lähellä Thaimaan rajaa. Puulla itseään elättävän Gerikin (Grik) pienen kaupungin jälkeen jouduimme poliisiratsiaan keskellä ei mitään. Gohlla ei ollut ajokorttia mukanaan, eihän sitä "koskaan" tarvitse ja siitä rapsahti 50 ringgitin sakko, joka maksettiin suoraan kuititta poliisin käteen. Poliisin mukaan (tarkastamaton lähde) 90 sadasta ei edes omista ajokorttia, joten aika mukavat lisätienestit tulevat jokaisessa ratsiassa.

Valtavia  puukuormia tuli vähän väliä vastaan. Kuitenkaan nämä eivät näyttäneet  niin pahalta kuin viime syksynä Borneon Sarawakilla, jossa rannoilla odotti tuhansia puukuormia kuljetusta eteenpäin.

Matkan varrella näkyi myös entisaikojen rikkautta tuovia kumipuuplantaaseja, mutta  suurin osa näytti olevan enimmäkseen unessa ja hyljättyjä. Vanhat viillot puiden kyljissä kertoivat entisistä ajoista, jolloin kautsukki oli hyvinkin kysyttyä. Nyt on muovi korvannut jo senkin. Siellä täällä  nuoret hoikat kumipuut seisoivat toiverikkaina  odottaen  heille parempien  aikojen koittoa.

Saavuimme Rantau Panjaniin, Malesian ja Thaimaan väliseen rajakaupunkiin.

-

Kaupunki oli täynnä halpaa thaimaalaista tavaraa, mutta vielä halvemmalla olisi sitä saanut , jos olisi ylittänyt rajajoen ja hakenut tavaransa Thaimaan puolelta.

-

Joki ylitettiin ilman suurempia seremonioita pienellä veneellä. Passitarkastuksia tai tulleja ei ollut. Liikenne molempiin suuntiin oli vilkasta ja nyssyköitä siirtyi maasta toiseen.

Tyydyimme katselemaan joen menoa hetken rannalta. Meille riitti Malesia täysin tällä kertaa.

Tämä eteläisen Thaimaan puoleinen alue on jokseenkin kiehuvaa muslimimaata. Muslimit taistelevat täällä oman islamilaisen valtion syntymän puolesta joskus jopa hyvinkin verisesti. Jatkuvasti kuulee pommi-iskuista joiden uhreina kuolee ja loukkaantuu useita ihmisiä.

Sen sijaan, että olisimme menneet katselemaan joen sen puoleisen kaupungin surullisen kuuluisia toreja ja tapahtumapaikkoja, kuljin hetken yksinäni kaupungilla, vastailin mm. tämän puoleisten ihmisten ystävällisiin vilkutuksiin ja katselin heidän rauhallisia toimiaan.

-

Linnunlaulun talo. Sen terassilta, ympäriltä, edestä ja takaa kuului kai koko Aasian kauneinta linnunlaulua. Sitä jäi kuuntelemaan aivan huumeessa eikä enää kuullut liikenteen jylinää kadulla.

-

Avoin keittiö ravintolassa, jossa söin elämäni parasta TomYam-keittoa. Sopivasti spicy, ei liikaa, vaan siten, ettei suunahka palanut vaan pystyin tuntemaan kaikki vielä sen jälkeenkin saadut maut.

 Matka jatkui ja vei Vat Photivihan luostarin halliin, jossa lepäili yksi Aasian suurimmista Buddhan patsaista, 40 metriä pitkä ja ja 11 metriä korkea kiviveistos.

-

Joskus sitten, yhdeksän tunnin ja monen pysähdyksen ja mutkan kautta päästiin vihdoin perille Kota Bharuun, nykyään hyvin voivaan 200 vuotta vanhaan kaupunkin.

Tarkoitus oli mennä kuuluisalla iltatorille, mutta juuri silloin alkoi sataa reippaanlaisesti ja tori oli kiinni. Hyvä niin, rahat säästyivät. Tai ei oikeastaan. Eksyin kangaskauppaan ja ostin kahdet kankaat. Luultavasti tulen teettämään vain siitä toisesta , puuvillaissta jotain, se toinen on liian kiiltävä, jääköön laatikkoon parin muunkin epäonnistuneen ostoksen seuraan. Vain Malesiassa ja Euroopan juhlissa voi käyttää kiiltävänsorttisia kolttuja. Harmi, kangasa on oikeastaan aika kaunis...

-

Koska se päivällinen TomYam oli ollut niin hyvää, oli kangaskaupan jälkeen vielä kerran kokeiltava jospa taas onnistaisi. Melkein yhtä hyvää oli, erilaisilla lisukkeilla vain. Kuvakin tuli otettua vasta sen jälkeen, kun jo osa keitosta oli päässyt parempiin suihin.

Melkoinen päivä, tämä kierroksemme 1. päivä.