Ensin tappelin puoleen yöhön tietokoneeni kanssa ja kun sitten huokaisten sen kurjuutta (tai omaa osaamattomuuttani) nukahdin, heräsin kolmelta naapureiden ilonpitoon oveni takana. Ei auttanut, vaikka kävin yömekossani (säädyllisessä) hyssyttelemässä. No, kello seitsemältä seisoivat puolestaan Helen ja Goh kassit käsissään kuudelta nukahtaneen oven takana.
"Nyt mennään torille". Sain parikymmentä minuuttia aikaa suihkuun ja heräämiseen ja sitten mentiin. Mutta kas! Kaupunki nukkui vielä täysiään. Torikin.
Torirakennuksessa oli sentään yksi aivan ihastuttava aamiaispaikka, johon kuului myös ihastuttavaa henkilökuntaakin, varsinkin se yksi ihana mies, jonka kanssa Helen teki sillä lailla lähempää tuttavuutta, että pyysi reseptit joka erikoisuudesta mitä söimme sekä muutenkin neuvoja koko elämään itäpuolella elämiseen, jos sinne muuttaisi.
-
Mieheltä sujui taikinan vaivaaminenkin siten, että sai sekunneissa pienestä taikinakakkarasta puolen metrin mittaisen ja noin millin paksuisen levyn heittelemällä sitä ympäriinsä.
-
Hän myös kertoi, että torin virallinen avaamisaika oli vasta yhdeksältä. Silti haahuilimme siellä keskellä pakkauksiaan availevia torikauppiaita.
-
Ei se ollut vielä yhdeksältäkään auki, mutta sen verran kuitenkin, että Helen sai kaikenlaisia itärannikon ihanuuksia, syömisiä kotiin ja ystäville vietäviksi.
Minä ehdin antautua itärantalaisen batiikkimekon lumoihin, 23 ringgitiä, noin 6 euroa. Tuleekohan sitäkään taas koskaan pidettyä...
-
Kota Bharun Kulttuurikeskus oli kiinni juuri tänään ja hetken kierreltyämme yleisnäkymää hakemassa päätimme jättää kaupungin ja siirtyä ympäristöön, jossa tietojemme mukaan oli hyvinkin paljon katsomista.
Lähteemme kertoivat kauniista rannoista, esimerkiksi "Intohimoisen rakkauden rannasta", jonka häveliäät muslimisedät olivat muuttaneet virallisesti "Loistavan kuun ranta". Se jäi näkemättä sillä katsoimme mielenkiintoisemmaksi löytää sen rannan, jolta japanilaiset aloittivat hyökkäyksensä Malesiaa ja Singaporea vastaan joulukuussa 1941.
-Monen harharetken jälkeen se löytyi ja eräästä sen rannalla olevista taloista löysimme myös 84-vuotiaan Nawin. Hän oli ollut 14-vuotiaana todistamassa japanilaisten maihinnousua.
-Hän kertoi, että ennen japanilaisten hyökkäystä oli seudulla liikuskellut japanilainen ns. liikemies. Myöhemmin oltiin yksimielisiä siitä, että hän oli tullut katsastamaan maanmiehilleen hyviä maihinnousupaikkoja.
Hänen lähdettyään oli vesillä siinä lähellä ollut japanilainen laiva, jonka englantilaisten apuun kutsumat intialaiset olivat upottaneet. Siihen aikaanhan englantilaiset isännöivät Malesiaa ja saivat/hakivat paljon apua Intiasta.
Japanilaisten tullessa oli Nawi perheineen paennut maan alle tehtyyn piilopaikkaan, jossa he olivat olleet monta päivää. Noustessaan vihdoin sieltä ja kohdatessaan japanilaisia nämä sanoivat, etteivät tekisi malaijeille mitään vaan heidän vihansa kohdistui britteihin ja heidän kätyreihinsä intialaisiin. Rannat olivat jatkuvasti täynnä ruumiita. Surmattuja ei haudattu vaan heitettiin mereen.
Japanilaiset tarvitsivat lentokentän. Ensin he olivat laskeutuneet riisipelloille, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kaikki lähiseutujen asukkaat pakotettiin rakentamaan uutta lentokenttää, sitä joka on edelleenkin käytössä.
Nawilla oli paljon kerrottavaa. Välillä mutusteltiin hedelmiä ja taas Nawi kertoi. Paikalla oli Nawin perhettä, lapsia ja lapsenlapsia. Vaimokin tuli jostain sarongissaan, mutta kun halusin ottaa hänestä kuvan, hän pakeni ja sanoi, että haluaa olla kuvassa uusi pusero päällään.
Rannalla, jolta pienehkö tsunami on vienyt riisipellot ja japanilaisten leiripaikan vasta vähän aikaa sitten, hän näyttää vielä merestä esiin törröttäviä teräs. ja sementtijäännöksiä, joihin simpukat ovat muuttaneet.
"Kun japanilaiset tulivat, englantilaiset karkasivat, kun japanilaiset lähtivät, englantilaiset taas palasivat", hän kertoo vähän naureskellen.
Japanilaiset valloittivat Malesian ja Singaporen melkein vastarinnatta muutamassa viikossa ja lähtivät vasta vuonna 1945. Maailmanhistoriaa.
Penangissa on mielenkiintoinen sotamuseo, joka kertoo omaa tarinaansa tältä ajalta.
--
Olin päättänyt hankkia jollekin niistä tulevista, uuden kodin seinistä sellaisen alkuperäisen, kuuluisan itä-malesialaisen leijan ja siksi oli löydettävä SE leijantekijä. Taas oli ajeltava pitkin rantoja ja rantakyliä, taisi siinä tulla huomaamatta nähtyä se entinen Intohimoisen rakkauden rantakin. Ainakin rauhallisia kalastajakylliä tuli tiellemme ja joidenkin onkijoiden kalarauhaa häiritsimme.
-
Löytyi Sapie bin Yusuf, leijamestari, ainutlaatuinen luokassaan, jonka jälkeen ei montaa osaavaa enää ole.
-
Hän on itseoppineena tehnyt leijoja 38 vuotta. Hänella on nykyään 20 jollain lailla kiinnostunutta oppilasta, mutta Sapie ei ole heihin tyytyväinen. Hei eivät ole hyviä, heillä ei ole kärsivällisyyttä. He alkavat valmistaa leijaa, mutta eivät saa sitä valmiiksi ja pyytävät Sapien lopettamaan työn.
Sapien työ onkin tarkkaa. Seuraamme hetken, kun hän leikkaa valkoiseen ohueen leijapaperiin taidokkaita kuvioita.
Sapien leijat ovat osaltaan koristeita, osa tehdään todellista käyttöä varten. Seudulla on vuosittain leijanlennätyskilpailut, joihin Sapien leijat osallistuvat.
Yleisimmät leijat ovat joko kissoja tai kuita. Minä ostan kuuleijan, jota Sapie on tehnyt yli viikon ja maksan siitä 50 euroa. Se on hinta, josta ei tingitä, eikä yritetäkään.
Olimme kuulleet, että jossain täällä olisi vielä sellainen vanhojen perinteisten laivojen tekijä, mutta kukaan ei tiedä mitään ja vähän kyllästyneenä ajelemaan palaamme Isolle Tielle Seitsemän Laguunin kautta, upean muslimiresortin puistojen ja pihojen halki ja pääsemme Kuala Basutiin, Aziizin hotelliin merenrannalla. Tuuletin toimii huonosti ja hikoilen koko yön. Muurahaiset syövät keiton - ainakin osan - jonka Helen käy jostain hakemassa. Minä olen vain väsynyt ja nukahdan Balin opas nenälläni.
