Katharina

 

 Jo kauan ennen kuin kapteeni  James Cook ja muut urheaksi kutsutut eurooppalaiset seikkailijat  löysivät uusia maita ja mantereita, olivat kauppiaat nykyisiltä Indonesian saarilta jo vuosisatoja nousseet joulukuisten luoteistuulten mukana pieniin prau-veneisiinsä ja liikkuneet vesillä pitkiä matkoja . Matkoillaan he vaihtovat mm. merimakkaraa ja kilpikonnien panssareita vaatteisiin, työkaluihin, tupakkaan ja riisiin. Varsinkin kiinalaiset kauppiaat maksoivat kuivatetusta merimakkarasta hyvin, sillä se oli heille keittiön ja lääkkeiden yksi perusaineita.

 Merimakkara   Kun tuulet muuttuivat ja kaakkoismonsuuni alkoi puhaltaa, nousivat Papuan ja Molukkien pojat taas yhdestä puusta tehtyihin veneisiinsä ja purjehtivat kotiin.

Silloiset purjehtijat eivät liikkuneet vierailla aluilla valloittajina ja vihollisina, kuten sitten myöhemmin portugalilaiset ja hollantilaiset, jotka tulivat jäädäkseen pidemmiksi ajoiksi. Monet tulivat Molukkien takaa Sulawesista,  toiset taas  Molukeilta eli Maustesaarilta. He olivat pikkukauppiaita, jotka paransivat omaa ja kyliensä taloutta muualta saatavilla esineillä ja tarvikkeilla.(http://fi.wikipedia.org/wiki/Molukit)

 Halusin nähdä nämä satujen ja monien poliittistenkin selkkausten saaret.

Olin jo vuosi sitten tilannut matkan Länsi-Papualle ja Molukkien saarille  Katharina-purjealuksella 11 muun, ympäri maailmaa tulleen ihmisen kanssa.

Kun lähtee kerran Penangista, on ensin päästävä Kuala Lumpuriin, sieltä Balille, sieltä taas Makassariin Sulawesi-saarella, jossa me matkailijat vasta tutustuimme toisiimme.

. Makassarista, Sulawesin pääkaupungista lennettiin yhdessä vielä Sorongiin, jossa Katharina odotti.

Aina ei ollut purjeet pystyssä vaan tuksutimme suurimman osan aikaa moottorin avulla, mikä taas antoi mahdollisuuden kulkea nopeammin ja nähdä enemmän.

 

Välillä pysähdyttiin saarilla, joissa olimme ensimmäiset valkoihoiset enkä tiedä kummat olivat vierailusta enemmän innoissaan, mekö vai he. Joskus käväisi mielessä, että nämä olivat nyt sitten niitä entisten ihmissyöjien jälkeläisiä. Mutta pelko pois, tämän ystävällisimpiä ihmisiä kohtaa tuskin missään muualla.

 

Vierailimme alkeellisissa kouluissa, mutta alkeellisuus ei haitannut. Heillä oli kouluja ja se oli pääasia. Tosin joka paikassa ei aina ollut opettaja paikalla. Kerrottiin, että opettajat tulevat vähän silloin kun heillä on aikaa. Palkatkin kuulemma maksetaan, silloin kun sopii. Tuntui vähän vaikealta ajatella myös neljän koulupuvun pakkoa näillä vaatimattomilla, jopa erittäin köyhillä saarilla.

Molukkien, maustesaarten ensimmäisten asukkaiden tiedetään olleen paikalla jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

10 000 - 2000 eKr. alkuperäiset asukkaat saivat alueilleen austronesialaista väkeä ja sekoittuivat heihin.

Maustekauppaa on ollut niin kauan kuin tiedetään. Pienempien saarten asukkaat vaihtoivat muskottia ja neilikkaa, jota ei muualla kasvanut suurien saarten sagopalmun runkoihin, josta he saivat sagojauhoa, josta taas tähän päivään asti on tehty leipää.

Saarten muskottipähkinöitä

Muskotin "kuorimista"

Muskotin kuivaamista kylänraitilla

 Sagon tekoa sagopalmun rungosta (hmmm...väärinpäin)

Oppaallamme Arilla käsissä kuivaamista vaille valmista sago-mössöä

Yhdellä saarella halusimme nähdä seudun erikoisuuden, sen iki-ihanan paratiisilinnun, http://fi.wikipedia.org/wiki/Paratiisilinnut. Istuimme puoli tuntia erään puun alla, jossa paikallinen, oppaamme Arin ystävä tiesi sen silloin tällöin oleskelevan ja hups, siinä se oli ja lehahti tiehensä. Minun kameraani se ei tietenkään osunut.

Paitsi jos nuo alakuvan vasemmassa ylälaidassa olevat höntyvät olisi jotain pyrstösulkia.

Palattuamme rannalle koimme yhden koko matkan mahtavimmista myrskyistä.

 Osa meistä oli jo matkalla pikkuveneellä Katharinalle, kun myrsky alkoi ja muuttui yhtäkkiä niin hurjaksi, että heidän oli palattava ja siellä värjöteltiin hurjassa tuulessa ja sateessa. Mutta myös saaren väellä rannassa oli omat vaikeutensa sillä tuuli irrotti veneitä ja lähti kuljettamaan niitä pois rannasta.

Sen jälkeen kun olimme vierailleet eräällä toisella saarella, saimme vastavierailluja saaren miehistä.

 

Yksi toisensa jälkeen saapui katsomaan ”suurta” laivaamme ja sen outoja matkustajia. Ja joidenkin vielä ollessa laivalla alkoi taas hurja myrsky.

 

Ne nousevat niin yhtäkkiä harmittoman näköisestä maisemasta, että paikallisetkin saattavt yllättyä. Koskaan ei tiedä kuinka kauan sellainen myrsky kestää ja pojat halusivat kiireesti kotiin. Heitä varotettiin, mutta kokeneina merenkävijöinä he uskoivat selviävänsä, sillä ranta ei ollut kovinkaan kaukana. Myrsky vain kiihtyi.

Pojat meloivat ja meloivat pääsemättä eteenpäin. Seurasimme laivalta jännittyneinä ja annoimme merkkejä, että palaisivat. Pikkuveneet täyttyivät vedestä ja yksi pojista oli jo vedenvarassa, veneensä ulkopuolella. En päässyt selville miksi meiltä ei lähtenyt moottorivenettä apuun, katsottiin kai sekin vaaralliseksi. Joku oli päässyt rantaan, yksi veneellinen pääsi palaamaan, mutta se yksi oli edelleen uppoamassa ja poika teki kaikkensa veneensä ulkopuolella saadakseen siitä veden pois ja päästäkseen siihen takaisin. Henki ja vene pelastuivat, mutta veneessä olleet esineet mm pieni moottori jäivät pelastumatta. Koko lopputulos oli, että yksi vene pääsi omaan rantaansa, muut pääsivät palaamaan laivalle ja odottivat, että rantaan päässyt sai kutsuttua myrskyn hieman hellitettyä suuren moottoriveneen hakemaan muita.

Kaikki hyvin, henget pelastuivat, veneetkin, vaikka osan veneiden sisällöstä jäikin mereen. Suuri menetys köyhän saaren asukkaille.

 

Meillä oli suurenmoinen miehistö, 13 komeata miestä, kaikki merenkävijöitä Indonesian eri saarilta. Jokaisella oli musiikki veressä ja illat olivatkin sitten omistettu laivan miehistön soitolle ja laululle joiden tahdissa tanssittiin ja yritettiin laulaa mukana. Ranskalaiselta Nathalielta se sujuikin parhaiten , jopa bahasan kielellä, jota hän opiskeli laivalla luppoaikanaan.

Ei olllut menossa voimistelutunti, vaan he, jotka eivät halunneet tanssilattialle, heiluivat musiikin tahdissa.

Välillä taas pystytettiin juhlat yksinäisellä saarella.

  Alan, Irene ja minä

Päivisinkin yritettiin parkkeerata jonnekin koskemattomille rannoille, joissa uitiin, snorklattiin todella kauniiden koralliriuttojen ympärillä. Irene ja minä keräsimme rannoilta kauneimmat simpukat keoksi, joita valokuvasimme muistoksi. Alan, hänen geologimiehensä kertoi simpukoitten tarinaa, koostumusta ja historiaa.

Sinne simpukat jäivät ja seuraava nousuvesi sai viedä ne taas mennessään, Meren kauneimmat aarteet simpukat, joissa kuka ties on joskus ollut todellisia helmiä sisällään!

Toisinaan kiertelimme Katharinan pienemmillä moottoriveneillä saarten välissä, mahtavien maisemien turkoosinvärisessä vedessä, näimme mantoja, kalaparvia ja kirkkaan veden läpi värikkäitä koralliriuttoja, joiden katsomiseen ei tarvinnut snorklausvällineitä

 Enpäs ehtinyt saada kunnon kuvaa mantasta. Iso se oli, pitkälti yli metrin.

  

Kerran kiipesimme hurjalle kukkulalle äkkijyrkkää laavakivistä viidakkoseinämää pitkin pitäen kiinni edessä törröttävistä puiden juurista, oksista, pensaista tai kivistä. Perillä upea näköala, jota ei kauan ehtinyt ihailla sillä taas alkoi sataa ja jälleen ei osattu arvioida sen pituutta  ja koska iltakin oli tulossa, oli heti hengittyksen tasaannuttua lähettävä kiipeämään takaperin alaspäin.

Kukkulan laelta

Tuonne ylös, jossa yksinäinen palmu törröttää, kiipesimme suoraan valkoiselta hiekalta edessä

Kapteenin hymyä

Fakfakin kaupungissa Nordin osti itselleen kaverin.

Kaikki kauniskin loppuu aikanaan, niin myös tämä vajaa kaksiviikkoinen elämys näillä nykyään niin hiljaisilla saarilla. Hiljaisuuden jatkuvuudesta ei ole takuuta, sillä Indonesian hallitus suunnittelee metsien kaatamista täälläkin ja öljypalmuplantaasien istutuksia mahtavien, ikuisten aarniometsien tilalle.

Ehkä vielä muutaman vuoden on rauha taattu, mutta entä sitten.....