Yöt ovat joskus pahoja. Ne päästävät peikot valloilleen ja ne laskeutuvat yllesi kuin musta lakana, johon aina ja aina kompastut. Et pääse pakoon, et voi juosta ja äänesi ei kuulu.

On hyvä, että on ystäviä, jotka tulevat juuri silloin kun yön ajatukset ovat päivälläkin mielessä ja positiivisuus elämänohjeena tuntuu puhkeavan itkuun.. Ei ole helppoa olla kaukana kaikesta, seurustella silmiä näkemättä. Väärinkäsityksiä, pahaa mieltä. Hiljaisuutta.

Mutta ystävät, he tulevat kassi täynnä yllätyksiä, vielä lämpimät ruuat kattiloissa ja he  sanovat: Nyt juhlitaan.

Ja me juhlimme, meillä ei ole aikaa koristella pöytää, vaikka juhlissa pitää aina olla kaunis liina, kukkasia ja kiristallilasit. Me syömme ensin Jaden tekemää mango-riisiä, sitten spicy- spicy chicken ja yam-kakkua. Loput mangonpalaset katoavat kermavaahdon pyörityksissä yksi toisensa jälkeen. Silmäni ovat kosteat heidän ystävällisyydestään ja omasta surustani.

Mitä minä suren. Ehkä sitä, mitä ei koskaan ole ollutkaan.  Minä en tiedä olenko kotona vai matkalla jossakin minne en kuulu. Tietenkin väitän, että minun on hyvä olla enkä tahdo muuta.

Illantullen Joulukuusi saa ensimmäisen sähköisen valaistuksensa ja sen sinisessä valossa  minä näen, että olen mennyt liian lujaa.

On hiljennyttävä, että kuulen omat kuiskaukseni.