Perhentian Kociikin  rennon lepopäivän jälkeen oli hyvä taas mennä kohti uusia näkemisiä ja niihin kuului ehdottomasti etsiä niitä perinteisten laivojen tekijöitä. Olin Sulawesi saarilla nähnyt todellisia mestareita ja vanhojen traditioiden jatkajia, miehiä, jotka naputtelivat isiltä opittua tietoa ja taitoa eteenpäin sovelluttaen ne nykyajan vaatimuksiin moottoreineen ja tämän päivän  tarpeellisine vempaimineen.

Ajoimme pitkin kaunista Benarikin rantatietä. Valkeaa hiekkaa riitti silmänkantamattomiin eikä yhtään turistia eikä krääsäkojua heitä varten.(Mehän emme tietenkään olleet turisteja...köh...vain matkailijoita.) Kaikki luonnon alkuperäinen kauneus koskemattomana vain sille joka siitä osasi nauttia.

 Edellämme ajoi auto. Seurasimme sitä, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Jonkin ajan kuluttua tie muuttui vain pyörien jäljiksi.

 Nyt ajettiin keskellä entistä kookospalmumetsää, joiden palmuihin oli aikoinaan hakattu askelmat helpottamaan kookospähkinöiden hakua. Vaikka palmut olivat vanhoja ja maisema hylätyn tuntuista, ympärillämme laidunsivat laihat lehmät laihaa ruohoa syöden, mikä tarkoitti, että asutusta oli jossain.

Sitten näimme sen, laivanrakentajan asumuksen. Sen pihalla kiilteli pari keskentekoista pientä moottorivenettä. Siis hän oli luopunut vanhoista taidoistaan ja siirtynyt ehkä helpompaan nykyaikaan. Emme pysähtyneet emmekä kääntyneet takaisin vaan jatkoimme matkaa sen toisen auton perässä, sillä maisema oli todella kiehtovaa. Halusimme nähdä mihin nämä autonjäljet lopulta johtaisivat.

Tulimme joen rantaan," havupuu"metsään, jossa oli aivan uskomaton havun tuoksu ja kymmeniä autoja. Edellämme ajaneesta autosta purkautui naisia ja lapsia ja ympärillemme alkoi se tavallinen lasten näytelmä: ota kuva, ota kuva! . Helen sai tietää, että oltiin keskellä jotain kouluretkeä.

-

Seurasimme temmellystä vähän aikaa ja sitten käännyimme. Jossakin piti olla tietojemme mukaan todellinen laivantekijöiden kylä ja sen halusimme vielä löytää.

Se löytyi aivan Kota Terangganun kaupungin kupeesta, Pulan Duyun Pasarin pieneltä kadulta.

.

Jo postiluukut kertoivat missä oltiin ja mitä täällä tehtiin.

Siellä kahdella telakalla kilkuteltiin ahkerasti ruskeasta malesialaisesta puusta, kuulemma maailman vahvimmasta puusta vajaan sandantuhannen euron arvoisia aluksia. Kahden miehen työskentelyyn menee sellaisen tekemisessä noin vuosi, kaksi, tahdista riippuen.

Ajatus meni taas pakosta Indonesian Sulawesi saaren laivantekijöihin. Siellä oli käydessäni pitkä ranta täynnä kymmeniä tekeillä olevia laivoja. Varmaan Indonesian laivatarve on suurempikin. Hehän ovat sitä varsinaista merenkävijä kansaa jo aikojen alusta saakka kaikkine 17.000 saarineen. Heidän kannatti rakentaa aluksiaan ilman tilaustakin, sillä aina oli kysyntää. Pulan Duyun Pasarissa sanottiin tehtävän vain tilauksesta ja ostajat olivat yleensä kotimaisia, kun Sulawesin laivanrakentajat kertoivat myyvänsä niitä ympäri maailmaa. Pitäisiköhän tilata yksi Kaavinjärven mökkirantaan. ...Laituria olisi vaan sitten vähän suurennettava. Sillä olisi mukava seilailla sitten vaikka Kaaville K-kauppaan. Mutta eipä naureta,tiedän Siilinjärvellä parikin "isomman" laivan omistajaa, joilla on käyttöä laivoillensa.

Pulan Duyun Pasarin laivojen jälkeen katsoimme Kota Terangganun kaupunkia. Se on todennäköisesti Malesian islamistisin kaupunki. Se näytti voivan hyvin. Vaikka koko alueella maatalaous ja kalastus ovat yhä pääelinkeinoja, on alueelta vuonna 1974 löydetty öljy ja kaasu saanut varsinkin itse Kota Terangganun kaupungin rikastumaan ja kukoistamaan.

 

Upeita moskeijoita riitti. Kiinalaisia ei näkynyt laikaan, he todennäköisesti olivat kaikki omissa oloissaan China Townissa, joka täälläkin tietysti oli.

Kuala Terengganu oli islaminuskoisten kaupunki, jossa naiset todella tuntuivat noudattavan huntuvelvollisuuttaan.

Mutta mikään ei estänyt ihmisiä hymyilemästä ystävällisesti kahdelle kiinalaiselle ja heidän muunmaalaiselle matkaseuralleen. Ihmisten lämpö ja ystävällisyys, joka on ominaista koko maassa, koko Aasiassa, heitti taakseen kaikki uskonnollisuuden tai erilaisuuden  rajat.

Siitä alueen hyvinvoinnista kuitenkin saimme myös toisenlaista palautetta.  Näennäinen öljy- ja kaasuesiintymistä koituva rikkaus ei kohdannut kaikkia. Tavallinen pulliainen ei hyödy noista muuten kuin saamalla vuosittain lahjana noin 30-100 euron avun lapsiluvun mukaan.  Toivon mukaan tulevaisuus on täällä joskus  noille "tavallisillekin" parempi.

Siellä täällä näkyi Kuala Terengganun sulttaanin ja hänen nuoren vaimonsa kuvia.

Suuntasimme tietenkin pieneen yhden lyhyen kadunpätkän mittaiseen China Towniin. Nauroimme, että Helenillä ja Gohlla oli jo vieroitusoireita heimolaisistaan muutaman päivän eristäytyneisyyden jälkeen.

Katsoimme myös hyvin hoidetun joenrannan valkeine siltoineen ja monivärisine muovipuineen siinä China Townin vierellä. Seurasimme hetken kaupungin nukkuvaa iltapäivämenoa ja päätimme, että tämä kaupunki on nyt nähty. Oli päästävä eteenpäin taas.

Ajoimme taas rantatietä kohti etelää, kohti Kuantanin kaupunkia, josta olimme päättäneet halkaista maiseman ja ajaaa takaisin länsirannikolle, Malakkaan.

Sitä ennen oli vielä pitkä ja edelleen kaunis rantatie ilman turismia. Jossakin pysähdyimme ja juttelimme ihmisten kanssa. Kuulimme rantatonttien hinnoista ja siitä, ettei niitä kuitenkaan myydä kellekään muulle kuin Malesian alkuperäsiväestölle, malaijeille. Ei siis myöskään maassa vuosisatoja asuneille kiinalaisille tai intialaisille, joilla kuitenkin on kansalaisuus, muttei kaikkia kansalaisoikeuksia. - No jaa, silti maan politiikka aina mainostaa Malesiaa yhden kansan tasavertaisena maana. Helen sanoi, että jos rantatontit joutuisivat kiinalaisten käsiin, jotka tuntevat kaikki kaupanteon salat ja konstit, olisivat nämä upeat rannat pian  kukoistavia keitaita, sen sijaan, että nyt talopahat kyyristelivät kallellaan hoitamattomilla  rannoilla. Ehkäpä siinä onkin se syy. Idylli halutaan säilyttää.

Pysähdyimme kuulemamme mukaan rantitein parhaassa kalapaikassa Batu Rakitissa ja juuri kaartaessamme ravintolan pihaan näimme kun kaksi leikkivää kissanpoikaa ryntäsi tielle ja toinen niistä jäi jonkun ohipyyhkäisevän auton alle. Auto ei ehtinyt ajoissa vaistää tai pysähtyä. Näin sisällä kauhistuneet lapsensilmät. Kissä pyöri hetken tiellä, raahautui sieltä sitten verta vuotavana pysäköintipaikalle meidän automme alle, josta taas vähän ajan kuluttui hivuttautui pois...jonnekin piiloon kuolemaan.

Yöpaikan löysimme Danganin pikkukaupungista. Tuntui olevan ainoa hotelli.