Aamukuva Perhentian saarten suuntaan
Nämä matkustajan yöt ovat sitä mitä ovat, yleensä vähäunisia. Mikä lie herättänyt nytkin aamulla kello kolme. Mökkiäni vastapäätä häkissään asusteleva riikinkukko ainakin tuntui olevan syytön. Kai se raakkui illalla tarpeeksi.
Kolmen jälkeen nukkumayritykset olivat enemmän valvomista ja kuudelta olin jo ottanut sen kylmän suihkun, mikä ei todellakaan ole näissä maissa koskaan kylmää, päkannut ja pian olivat myös Helen ja Goh reippaina oven takana. Tarpeeksi nukuttu yö oli heillä(kin) takanaan.
Tarkoitus oli lähteä ensimmäisellä veneellä Perhentian saarelle, mutta vene oli ehtinyt juuri livahtaa, kun saavuimme rantaan. Ei näistä koskaan tiedä. Seuraava lähtisi vasta yhdeksältä ja se parituntinen vietettiin satamakahvilassa aamiaisella. Tällä kertaa ei ollut ketään ihanaa jolta kysellä reseptejä, ei myös mitään, mihin reseptiä olisi tarvinnut. Ainoa aamiaismahdollisuus koostui valkoisesta toastista ja paistetusta kananmunasta.
Satamaa...kalastajalaivoja
Puolen tunnin reippaan hytkytyksen jälkeen olimme Perhentian-saarten pienemmällä, Kecik-saarella, jossa Helen tiesei hotellin, mihin kannatti majoittua. Vene rantautuikin sopivasti hotellin rappusten eteen. Hotellialue oli aikamoisen laaja, koostui viidakkoon kätketyistä chaleista, joista saimme kaksi. Ei mitään näkymiä, mutta rappuset alas hotellin omaan rantaan, jossa terävät kuolleet korallit estivät ainakin minut yrittämästä edes kastautua. Vieläkin on Galapagos saarten koralleista jalassa arpi, jonka parantuminen kesti kuukausia. Valkoihoista nuorisoa sukelluspukuineen ja paikallisine oppaineen näkyi jossakin lähistöllä pulikoivan vedessä. Harjoittelijoita. Eipä tainnut olla paljon ihmeellistä katsottavaa kuolleissa koralleissa.
Siinä rannalla pienellä kivinyppulällä oli yksinäinen apina sidottuna lyhyeen vaijeriin. Tuntui pahalta katsoa, kse yritti viihdyttää itseään löytämillään lehdillä ja tikuilla. Apina parka. Vangittu siihen vapaasta elämästään viihdyttämään turisteja.
Tässä viedään roskia johonkin. En huomannut kysyä, miten saaren roskanhoito oli järjestetty, pois niitä ainakin näkyi vietävän.
Ei juuri tehnyt mieli viipyä rannassa, vaan sillä välin kun Goh syventyi huoneessaan televisioon ja kirjaan, me lähdimme tutkimaan saarta. Se tarkoitti tosin vain että ylitimme kukkulan, jonka toisella puolella oli yksinkertaisesti saaren toinen puoli. Siellä oli menoa enemmän kuin meidän puolellamme (nuorisoa), sillä siellä majoitus tuntui olevan edullisempaa ja vaatimattomia mökkejä oli ranta täynnä.
Matka sen kukkulan yli oli sitäkin mielenkiintoisempi. Jokunen malaijirakennus, paljon kumipuita, viiltojja vyötäröllään ja monella juurella kannu, johon kautshukkia kerättiin.. Mielenkiintoinen kasvillisuus ja hyvin käveltävä polku.
Päivässä ei sinänsä ollut mitään merkittävää...Onkohan sitä tullut nähtyä jo liikaa tällaista? Olimme siis lojuneet rannalla, uimatta, syöneet hyvin, katselleet merta ja pahoitelleet apinan kohtaloa.
Iltapäivän vietin huoneeni terassilla. Silloin tällöin joku märkä nuori turisti taivalsi snorkkeleitaan kantaen terassini ohi. Suomeakin kuulin kerran. Maassa oli rauha ja hiljaisuus.
Laituri, jolta Helen pulahti veteen noin miljoonan pienenpienen mustan, mutta auringon niihin osuessa hopeakylkisen kalan sekaan. Ne olivat valtavissa rykelmissä laiturin ja siihen kiinnitettyjen veneiden ympärillä. Mahtoivat löytää jotain syötävää. Ihmettelimme niiden kykyä väistää toisiaan siinä sekamelskassa. Kolareita ei näkynyt syntyvän eivätkä ne syöneet Heleniäkään.
Meistä ei kukaan ollut surullinen, kun lähdimme tuolta Kuolleitten Korallien Saarelta. Perhentialta. Itse olen nähnyt noita ihmisten pilaamia saaria jo liikaa. Kaipa minäkin kuulun niihin pilaajiin itsekin, niin että pitäisi olla kenties ihan hiljaa.
Mietin mikä paratiisi tämäkin saari on mahtanut olla, ennen kuin me turistit tulimme ja siitä tehtiin yksi Malesian suisituimmista turistisaarista. Nyt sitä ympäröi valkeat kuolleet korallit, joiden seasta snorkkeli-intoiset nuoret yrittävät löytää elämyksiä.
Saaren ympäristössä on kalastuskilelto ja ja kalat tuodaan kauempaa. Saaren asukkaat siellä jossain kukkuloiden piiloissa pikku kylissään ovat pakotetut ajamaan kauas sallituille vesille hakemaan eläntonsa. Turistien on maksettava 5 ringgittiä "merenhoitomaksua". Vielä viime vuonna se oli ollut 30 ringgittiä. Ei niissä saaren vesissä ole enää mitään hoitamista. Korallit ovat kuolleet ja kalat kadonneet.
