Elämä, jota olin elänyt  mieheni kanssa oli päättynyt  ja sen jatkaminen yksin totutuissa ympyröissä tuntui vaikealta.  Muutaman vuoden yritin, mutta  se ei ottanut sujuakseen. Koti oli liian tyhjä, puutarha liian suuri  hoidettavakseni. Olin yksin ja yksinäinen ja eristäydyin vielä enemmän. 

Kun suurin ikävä oli ohi, antoi uusi riippumattomuuden tunne mahdollisuuden vanhojen haaveiden toteuttamiselle.  

Kesät Suomessa olivat sitä mistä olin aina haaveillut ja rakensin sinne    mökin,  johon kiinnyin nopeasti. Kesien kuulaus, järven sini ja ympärilläni huojuvien omien puitteni humina yhdistettyinä kieleen jonka niin hyvin tunsin antoivat minun kuulla juurteni äänen. Täällä olin kotonani. Kuitenkin Suomi oli minulle enää vain kesää ja sen hehkua. Sen talvista olin kasvanut ulos, niitä pelkäsin.

Entä siis talvet? Missä olisin talvet, syksyn ja kevään? 

Myin asuntoni. Entinen elämäni pakattiin laatikoihin odottamaan uutta sijoitustaan, jota talven uhatessa lähdin miettimään Etelä-Amerikkaan, ainoaan maanosaan, joka oli minulle vielä vieras.

Kohtalo leikki kanssani.

Hän oli intiaanien sukua, hän oli raju ja hellä, hän oli macho ja lapsi ja kuvittelin, että hän oli juuri sitä mitä tarvitsin. Hän näytti minulle Andien ihmeet,  niiden lumoavan taian ja salaiset puutarhat. Hän näyti minulle suuren sukunsa ja kiinnyin heihin kaikkin. Mutta oli paljon sellaista, mikä oli liian vaikeaa ja pian  huomasin, että hän tarvitsi minua enemmän kuin minä häntä enkä ollut enää valmis uhrauksiin.  

Parin vuoden jälkeen astuin Perussa Eurooppaan menevään laivaan kyynel silmissä, tietäen, etten enää palaisi. Ehkä se oli rakkautta, ehkä jotain muuta,   mutta se ei riittänyt jatkamaan elämää maassa, johon en pystynyt saamaan haluaamaani kontaktia.

Taas yhden kevään ja kesän jälkeen jätin Euroopan. Aasia oli jännittävä, Aasia oli suuri ja vaikka sitä jo tunsinkin, oli siellä muuan kolkka, johon halusin tutustua paremmin. Malesia.