Ei, sillä mitä kirjoitin yön peikoista ja möröistä ei ollut mitään tekemistä täällä oloni kanssa, ei väärän valinnan pelosta tai ikävästä lapsiini, joiden tuloa odottelin, vaan se oli jotain aivan muuta, jota en katso tarpeelliseksi setviä.

Kaikki on taas hyvin. Vietin lämpimän ja mukavan joulun lasteni kanssa. He tulivat, meillä oli suurenmoista yhdessäolon aikaa ja he palasivat taas takaisinkin Sveitsiin, paitsi tytär, jonka kanssa matkustin vielä muutamaksi päiväksi Singaporeen.

Ennen sinne menoamme yritin kirjoittaa blogiin, mutta tein tietenkin jonkin virheen ja se katosi ja vain otsikko jäi. Ei ollut enää aikaa uuteen tekstiin. Palatessani näin, että outo ja hämmästyttävä kommenttikin oli löytänyt sinne.

En tiedä, olisinko täällä, jos lapseni eivät olisi ns. kaukomatkailijoita hekin. Heistä on kuulemma jännittävää seurata äitinsä menoa ja käydä tervehtimässä häntä milloin missäkin maanosassa. Ja varsin jännittävää on kiljusille, lapsenlapsille sekin, että elossa oleva isoisä asuu Bahamaksella, yksi isoäiti ja täti Skotlannissa, sukulaisia Kanadassa ja se toinen isoäiti, Mummo, milloin missäkin.

Tietenkin aika heidän kanssaan meni liian nopeasti, mutta mitä sitäkään suremaan. Eletään tätä päivää ja luotetaan seuraaviin yhdessäoloaikoihin. Ne riippuvat tällä kertaa minusta. Menenkö maaliskuussa Sveitsin kautta vai matkustanko suoraan Suomeen, jossa olen päättänyt tänä vuonna viettää enemmän aikaa kuin ennen. Ensin siis Helsinkiin useiksi viikoiksi, sitten mökille kevätkukkasten aikaan.

Lapseni viettivät nyt elämänsä oudoimman joulun luonani. Ruokakin oli outoa, kun kinkusta ja laatikoista ei ollut jälkeäkään.Poika halusi jatkuvasti rakastamaansa nuudelikeittoa erilaisilla variaatioilla ja niitähän täältä löytyi. Pojan Vaimo piti kaikesta. Timo, pikkukiljusista se vanhin, ei halunnut muuta kuin McDonaldsia, jota ei valitettavasti aina saanut. Ashley yritti urheasti maistella outoja makuja ja Tytärkin tyytyi saamiinsa napisematta. Mummo taisi olla ainoa, joka salaa ajatteli välillä, että ah, olispas palanen kinkkua.

Joulun aatonaatoksi ystäväpartyyn oli tilattu cateringruokaa, kiinalaista tietysti, mutta sitä lisättiin Goh´n ihanin vietnamilaismallisin kevätrullin, Western-style-salaatein ym ym ja kaikki meni, kun yli 30 ystävää oli asialla.

Kotona syötiin vain sen ainoan kerran, jos ei oteta huomioon hedelmäaamiaisia.

Saari piti tietysti tutkia tarkkaan, katsastaa perhosfarmi, jonka silkkisiin, joka puolella lepattaviin keijuihin en koskaan väsy, eikä sieltä oikein tahtonut saada muitakaan meikäläisiä helpolla ulos. Tutkittiin päätemppelit, Khoo Khongsi, Käärmetemppeli, Kok Lok Se ja monet muut ja kiljuset olivat innoissaan ja kyselivät buddismista, josta kuulivat ensimmäistä kertaa. Eri suuntaisten buddhististen temppelien eroa oli yritettävä selittää kaiken katselmuksen keskellä, enkä tiedä jäikö oppitunti mieleen, mutta sitä jatketaan sitten ehkä kesällä Marjarannassa.

Sitten koitti se viimeinen päivä, viimeiset halaukset ja vilkutukset kun kiljuseni katosivat kohti lentokenttää.

 Kiitos Tyttären, joka vielä jäi, asunto ei tuntunut ollenkaan tyhjältä. Oli Uuden Vuoden aatto ja ulkona alkoivat raketit räiskyä ja ilma oli täynnä värejä ja värähdyksiä. Mutta me pakkasimme kassejamme ja yritimme mennä ajoissa nukkumaan, mikä sen räiskeen takia osoittautui mahdottomaksi.

Aamulla lensimme Singaporeen.

Singapore on oma lukunsa. Mahtava, kiireinen, kaunis, hoidettu, järjestys kaikkialla, sakkojen paratiisi. Joka naisella aito Louis Vuitton-laukku, maailman uusimmat ja siistimmät autot, kauppoja joihin eksyy. Agnes. Rikkimenneet sandaalit, jotka ystävälliset turistioppaat niittasivat kiinni. Sentosa, jonka ihmispaljouteen oli hukkua, sen huikaisevat iltavärit, hoidetut nähtävyydet.

Ehkä palaan sinne vielä, mutta en koskaan enää tähän "kaikkien  turistien hulluun aikaan".